Aikansa aiheita lapsen silmin

Tuula Laitisen kolmas kirja vie Ellin tarinaa kohti uutta kasvun kynnystä, koululaiselämää.

Tuula Laitisen Miljoonaperä-novellikokoelmasarjassa on seurattu pienen Raahelaisen Ellin kasvua 50- ja 60-lukujen taitteessa.
Tuula Laitisen Miljoonaperä-novellikokoelmasarjassa on seurattu pienen Raahelaisen Ellin kasvua 50- ja 60-lukujen taitteessa.

Pappiskalat on jatkoa Tuula Laitisen kahdelle aiemmalle kirjalle, Miljoonaperä-sarjalle. Muistelmateos ja lapsinovelli ovat kuvaavia sanoja: aikuisten maailmaa ja oikeita menneisyyden tapahtumia seurataan ja ihmetellään lapsen silmin.

Lapsi ei välttämättä ymmärrä kaikkea, mutta lukija sen sijaan ymmärtää.

61-luvulla Raahessa ja Saloisissa tapahtui: Rautaruukkia varten oli tehty valmisteluja ja Kekkonenkin oli vieraillut edeltävänä talvena. Suotuisasta maastopohjasta kerrottiin, samaten suuresta työttömyydestä.

–Vähän samanlainen tilanne, kuin nyt, Laitinen tunnustelee varovasti.

Kirjan kahdessakymmenessä novellissa sivutaan myös aiheita kuten vammaisuus ja yksinäisyys. Päähenkilöllä, pian koulunsa aloittavalla Ellillä, ei pihapiirissä liioin ole samanikäistä seuraa.

–Vammaisuutta pitäisi käsitellä myös nykyään enemmän. Sodan jälkeen ihmiset hyväksyivät vammaisuuden paremmin: kellä ei ollut jalkaa, kellä ei kättä, Laitinen pohtii.

Monenlaisten aiheiden tai historian hetkien keskiössä ovat tunteet. Laitisen mukaan etenkin vanhemmat ihmiset voivat löytää muistoja ja samaistumispintaa. Helppolukuiseksi tehty kirja sopii toisaalta muunlaisellekin lukijakunnalle.

–Novellihan on kuin puu, siinä on käänteitä, haaroja ja yllätyksiä. Ne ovat haastavia kirjoittaa, Laitinen kertoo.

Kokoelman tarinat perustuvat todellisiin tapahtumiin ja ihmisiin. Inspiraatioita on haettu vanhoista lehtileikkeistä, kuvista ja sukututkimuksesta. Kuvitus on osittain syntynytkin vanhoja kuvia ja mainoksia jäljittelemällä.

Eräässä valokuvassa on ihmisiä Raahen autoliikkeen edessä, josta syntyi sitten taiteilijatyttären käsissä kuvitusta. Yksi vanhan valokuvan henkilöistä on kirjassakin hahmona: aiemmin mainittu Ellin täti.

Kirjassa samainen kuva on ripustettu liikkeen seinälle, josta pieni päähenkilö sen huomaa.

Jatkoa voi kirjoille olla tiedossa, mutta uudella työnjaolla: nyt on hänen miehensä Ilkka Laitisen vuoro tarttua kynään. Kirjoittajan vaihtuessa vaihtuu myös näkökulma ikään kuin Ilkan omaksi, vaikka aika ja maisemat pysyvät samana.

Eräs tekeillä olevan kirjan hetkistä on Laitisten ensitapaaminen. Oikeat tapahtumat ja tilanteet lomittuvat tarinoihin.

–Ensimmäistä kertaa näin Tuulan, kun ensimmäisenä koulupäivänä hän seisoi arkana syrjässä, Ilkka muistelee.

Hän meni juttelemaan itseään nuoremmalle koululaiselle, mutta vastaanotto ei ollut lämmin: Tuula vain nakkeli niskojaan.

–Varmaan pelotti, kun iso poika tuli juttelemaan, Tuula naurahtaa.

Kuten aiemmat teokset, on tämäkin syntynyt perheen yhteisprojektina. Tuula kirjoittaa, Ilkka taittaa ja oikolukee, tytär Marika Yli-Ollila kuvittaa. Neuvoja on saatu taiteilijalta ja hänen mieheltään kansien selkeyttämisessä ja asettelussa.

–Kyllä sen muistaa jo ulkoa! Naurahtaa Ilkka: yhteistä projektia on tullut hiottua.

Kirja on painettu lähialueella Oulussa, se on Laitisille pitävät tärkeää. Kirja tulee virallisesti myyntiin Raahen kirjamessuilla. Teokseen voi tutustua Pekan Pimiöillä ja naistenmessuilla.

Lisäksi Laitinen pääsee jännittämään yhteydenottoa Suomen kirjailijaliitolta, jonne hän haki jäsenyyttä opettajansa suosittelemana, kun kolmas omakustanne oli valmis.

–Opittu on paljon! Kommentoivat Laitiset kirjaprojektejaan.

Ilmoita asiavirheestä