Lue Matti Riekin haas­tat­te­lu va­lit­tu­jen vi­deoi­den kera – Kaveri toi Ruot­sis­ta in­nos­tuk­sen Kis­siin, ja sitten se oli menoa

Vaikka Matti Riekki päätyi teininä kipeästi selälleen Työväentalon lattialle kesken speed metal -yhtyeen keikan, raskaasta musiikista tuli ensin rakas harrastus ja myöhemmin työ.

Matti Riekki muutti Raahesta vuonna 1994. Tampereella hän on asunut 20 vuotta. Kuvassa hän on lähellä kotiaan Näsijärven rannalla, kalavesien äärellä.
Matti Riekki muutti Raahesta vuonna 1994. Tampereella hän on asunut 20 vuotta. Kuvassa hän on lähellä kotiaan Näsijärven rannalla, kalavesien äärellä.
Kuva: Paajala

Porvoossa vuonna 1974 Porvoossa syntynyt Matti Riekki muutti vauvaiässä sukunsa seuduille, ensin Ouluun ja vuonna 1980 Raaheen.

Vuodesta 2005 lähtien hän on ollut raskaaseen rockiin keskittyvän Infernon päätoimittaja.

Alla olevassa haastattelussa on paljon sellaista, mitä et saanut lukea perjantain 8. marraskuuta Raahen Seudusta.

Varhaisia musiikki-innoituksen aiheuttajia Riekille oli Kiss.
Mitä musiikkia kuuntelit lapsena ja nuorena? Minkä ikäisenä innostuit raskaasta rockista?

– Tutustuin rockiin, raskaaseenkin, kunnolla jo varsin varhaisessa iässä, kun Keskuskoulun kolmannelle luokalle pesiytyi muutaman asiasta kiinnostuneen pojan kopla. Yksi kavereista oli muuttanut Ruotsista, missä Kiss oli jo iso juttu, ja siitähän rokki-innostus lähti leviämään kulovalkean tavoin. Siinä vaiheessa, kun Kiss oli Suomessa ”tv:stä tuttu”, kasettimankassa jytisivät jo zeppelinit, purplet, sabbathit ja kimurantimpikin tavara. Poppiakaan emme hyljeksineet, vaan kuuntelimme pahimman heviherätyksen laannuttua musaa varsin laidasta toiseen. Jo peruskoulusta on siis peräisin ainainen toitotukseni, että kaikkea kannattaa kuunnella ja milteipä joka ikisestä genrestä löytyy hyvää musaa. Levyhyllyssäni on oikeasti tavaraa pehmopopista turskeimpaan äärimetalliin. Jokaiselle lajille löytyy hetkensä.

Kuinka raskaan rockin harrastaminen onnistui Raahessa 80-luvulla?

– Nykymenoon verraten tietysti säälittävän heikosti, mutta aikaansa suhteutettuna varsin hyvin, kaveriporukan yhteisten eforttien – yksi osti tyyliin Kirjasta & Kasetista levyn ja muut kopioivat sen – ja osin myös ”isoveliverkoston” ansiosta. Tässä yhteydessä voisinkin pyytää

viimein kunnolla anteeksi, että tuhosin kerran erään kaverini isoveljen Led Zeppelinin IV-vinyylin toisen puolen armottomalla naarmulla. Syvimmät pahoitteluni!

Led Zeppelinin neloslevyllä on toki yhtyeen tunnetuin kappale Stairway to Heaven, mutta sen naarmutetun kakkospuolen päättää tämä kappale.

– Toki ansiota pitää jakaa myös Raahen kirjastolle, jonka valikoimista tuli löydettyä vuosien mittaan aika monta kovaa levyä.

– Tämähän oli aikaa, jolloin rockissa oli vielä mystiikkaa, koska bändeistä ei yksinkertaisesti saanut juurikaan ajankohtaista tietoa. Erään kerran joku kaverini kertoi Paavolan lähellä mummulassa ollessani puhelinlankoja pitkin kuuman uutisen, että Kissin Gene Simmons on kuollut. Muistan vieläkin elävästi, kun keinuin pirtin kiikkutuolissa ja pidättelin itkua. Taisi siinä vähän tirahtaakin. No, varsin elossahan pitkäkieli onneksi kuitenkin oli. Ja nyt viisivuotiaan poikani lempibändi on kuulemma Kiss.

Millaisia musiikkiin liittyviä muistoja sinulla on Raahesta?

– Itse asiassa aika eläväisiä, liekö aika kullannut, heh. Olin kolmannesta ysiin musiikkiluokalla, joten musa oli yleisesti kehissä koko ajan, eikä pelkästään kuuntelun kautta. Musiikkiluokassa tapailtiin kuorolaulun lisäksi myös jonkinlaista bändisoittoa, ja ”vakavammin” soitin harmonikkaa, joka ei kuitenkaan ollut pidemmän päälle minulle se juttu – eikä kyllä ole ollut mikään muukaan instrumentti, vaikka kitaraa ja rumpuja osaan auttavasti soitellakin. Jotenkin olen hakeutunut alusta asti tänne ”vihollisen” puolelle, artistinhommat eivät ole paljon kiinnostaneet – varsinkaan sen jälkeen, kun on nähnyt vuosikaudet läheltä, miten syövää touhua rokkailu saattaa olla.

– Voi olla, että elin jonkinlaisessa kuplassa, mutta minusta Raahessa oli 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa varsin virkeä rockmeno. Paikallisella tasolla tunnettuja bändejä oli jokusia, ja Kauppakadun bändikeskittymässä, ”Keltaisessa talossa”, harrastettiin kyllä ihan oikeaa rock’n’roll-menoa myös oheistoiminnan puolesta. Tuon porukan syvimpään ytimeen en koskaan kuulunut, mutta olin kyllä jollain tapaa menossa mukana. Itsekin tuli soiteltua ”Tennan tontilla” jossain puutönössä… jotain. Ei ole juuri sen kummempia muistikuvia mekastuksen olemuksesta.

– Raahen elävän musiikin tarjonnasta muistan ehkä parhaiten paikallisen speed metal -yhtyeen Papa Rousinin 80-luvun loppupuolen keikat, joilla päästiin hetkittäin maistamaan orastavaa mosh-menoa. Itse vetäisin bändin Työväentalon-keikalla suht korkealta lavalta suoraan selälleen puulattiaan, kun porukka päätti olla ottamatta vastaan ja lakosi alta. Sen kivun kyllä muistan vieläkin, tuli pillifarkulla äitiä ikävä.

Tässä näyte Papa Rousinilta.

– Maininnan ansaitsee myös edelleen toimiva vihantilainen jokapaikanhöylä Gobra, jonka läsnä olematta tuskin soitettiin Raahessakaan montaa keikkaa – bändi vuokrasi muille soittokamat ja tuli itse kaupan päälle! Ei voi kuin arvostaa.

– Melkoista touhua oli sekin, kun päivystin alakouluikäisenä jannuna ravintola Nätterporin edustalla keikkapäivinä lehtiö ojossa, jos vaikka herroilla artisteilla olisi ohi mennessään aikaa tuikata nimmari. Ja olihan heillä. Vihko on tallessa vieläkin, ja sieltä löytyy muiden muassa Eppujen, Kari Peitsamon, Smackin ja Juliet Jonesin Sydämen nimikirjoitukset – jälkimmäisen bändin kielisoittajalta muistan saaneeni kunniatehtävän noutaa läheiseltä kioskilta lyijykyniä! Tällä oli käsittääkseni tekemistä soittimen vireen pitämisen kanssa.

Kuinka päädyit Hamaran ja myöhemmin Infernon päätoimittajaksi?

– Sain ängettyä jollain ilveellä näyteteksteineni vuonna 1999 Rumba-lehden silloisen päätoimittajan Virve Vallin suosioon, ja siitä lähtien toimin lehden aktiivisena avustajana. Sattumien kautta lehden raskaampi osasto ikään kuin kaatui kontolleni. Uuden vuosituhannen alkupuolella lehteen sisällytettiin ensin Hamara-niminen metallimusiikkia esitellyt osio, joka kasvoi pian omakseen lehdekseen, jonka johtoon minua pyydettiin. Vuonna 2005 Hamara yhdistettiin neljä vuotta aiemmin Oulussa perustettuun Inferno-lehteen, ja minä siirryin fuusiossa uuden Infin päätoimittajaksi. Samassa hommassa olen edelleen.

Miten suomalainen musiikkijournalismi on muuttunut päätoimittajavuosiesi aikana? Miltä musiikkijournalismin tulevaisuus näyttää?

– Ei se varmaan ole muuttunut perustuksiltaan juurikaan, sitä tehdään edelleen into edellä ja lähinnä fanaattisten musiikkiharrastajien toimesta – ammatikseen rockista kirjoittavia ei ole tässä maassa montaa. Se kyllä näkyy, ettei nykynuoriso tunnu oikein arvostavan musiikkijournalistin hommia. Syitä moiseen on varmaan monia, kuuntelutottumuksista ja ajan suuntauksista lähtien, mutta eiköhän se, että itsensä ja ajatuksensa saa varsin helposti julkisesti esille ihan omin neuvoinkin, ole niitä merkittävimpiä. Se, että lehdessä lukee arvostelun tai haastattelun alla oma nimi, ei tunnu kantavan kovin suurta painoarvoa. Lyhyesti sanottuna voisikin todeta, että ala on varsin pahasti naavoittunut. Me tekijät olemme etupäässä keski-ikäisiä tai vähintään kolmenkympin rajapyykin ylittäneitä, mutta onneksi joitain piristäviä poikkeuksiakin löytyy. Touhun tulevaisuus on hyvin todennäköisesti verkossa ja elävässä kuvassa, mutta itse ajattelin painattaa printtilehteä niin kauan kuin mahdollista. Onhan tässä sellaistakin vihjettä ollut ilmassa, että fyysiset asiat alkaisivat taas kiinnostaa ihmisiä – otetaan nyt vaikka vinyylilevyn uusi tuleminen. Kuka tietää, vaikka painetulla sanalla olisi kuin olisikin tulevaisuus…

Juonsit YleX:n Metalliliitto-ohjelmaa vuosina 2004–2009. Kaipaatko radiotyötä?

– Enpä minä oikeastaan kaipaa, saihan tuota tehdä muiden asioiden ohella kuusi vuotta putkeen. Sain vieläpä palata radiotyöhön muutaman Ylen tilaaman erikoisohjelman puitteissa pari vuotta sitten, ja hauskaahan se oli, mutta kyllä minä koen olevani enemmän tekstimiehiä. Metalliliiton lopettamisen syy taisi olla jotakuinkin sellainen, ettei pitkillä toimitetuilla musiikkiohjelmilla ollut kanavan johdon mukaan tulevaisuutta. Tyhjänpuhumisella ja -nauramisella ilmeisesti oli. Omasta puolestani lopettaminen ei ollut paha isku, hommaa riitti kyllä muutenkin, mutta yleisellä tasolla tuntui ikävältä.

Olet kirjoittanut kirjat Sentencedistä ja Trio Niskalaukauksesta. Millä tavalla kirjojen kirjoittaminen eroaa lehtijuttujen tekemisestä?

– Omat kirjani ovat pohjautuneet haastatteluihin ja sisältäneet haastateltavien repliikkejä, joten lyhyt vastaus on, että eivätpä juuri mitenkään. Toki rakenneasioita pitää miettiä kirjaformaatti mielessä ja kaaret ovat laajempia, mutta perusperiaatteen puolesta kyse on samasta hommasta. Minä kysyn, artisti vastaa – aina parempi jos järkeviä. Työtä vain on aivan älytön määrä.

Kuinka kirjaprojektit lähtivät liikkeelle?

– Niskalaukaus-kirjan alkuperäistä vuoden 2003 versiota taisi ehdottaa bändin levy-yhtiö, mutta viime vuonna julkaistu, uusiksi toimitettu ja laajennettu laitos oli ihan oma ideani – jota kyllä kaduin jonain hetkinä, mutta lopputuloksesta tuli kyllä huomattavasti parempi kuin vähäisellä kokemuksella tehdystä alkuperäisestä. Olen siihen oikein tyytyväinen, ja niin on kirjan toinen kirjoittaja, ystäväni Timo Isoahokin.

– Senari-kirja taas oli aivan toinen tarina. Halusin tehdä opuksen siitä lähtien, kun bändi vuonna 2005 lopetti, mutta sain tilaisuuteni vasta yhdeksän vuotta myöhemmin. Projekti oli minulle kutsumustyö, ja vaikka pahin puurtamisvaihe sijoittui milteipä pahimpaan mahdolliseen aikaan, esikoiseni syntymän nurkille, ja koko kirjan rakennekin meni kerran oikein huolella uusiksi, lopputuloksesta tuli sinnillä halutunlainen: tiivis ja selittelemätön, siis bändin näköinen.

Sentenced lopetti uransa soittamalla viimeisen keikkansa Oulussa Teatrian lavalla.
Kirja on syntynyt myös juoksemisesta. Raskas askel ilmestyi vuonna 2017. Mitä juokseminen sinulle merkitsee? Miksi ja miten juoksemisesta syntyi kirja?

– Se merkitsee elämäntapaa ja pään kasassa pitävää voimaa. Kääntöpuoli on se, että jos juoksemaan ei vaikkapa sairastelun vuoksi pääse, elämä on yhtä kiirastulta.

– Kirjaidea lähti ihan omasta innosta kirjoittaa vähän erilainen juoksuopus, kun alla oli kuitenkin siinä vaiheessa jo melkein kymmenen vuotta harrastusta ja varma tieto siitä, että kaikenlaista liikuntaa hylkivästä, kaksi pitsaa krapulassa mussuttavasta lötkystä voi kuin voikin sukeutua oikeissa olosuhteissa ja riittävän ajan kanssa maratoonari. Mitään sen suurempaa ajatusta taustalla ei ollut, kunhan pistin kokemukseni ja hyviksi koetut asiat nippuun ja kirjaksi. Vaikka lähtökohta oli tavallaan itsekäs, on ollut toki hienoa saada palautetta, että kirja on toiminut inspiraationa muille. Juoksu on siitä hauska juttu, että jo nyt, pari vuotta myöhemmin, kirjoittaisin monesta asiasta toisin.

Onko sinulla tällä hetkellä suunnitteilla kirjaprojekteja?

– Ei. Olen ottanut asian niin, ettei minun ole pakko tehdä enää ikinä yhtäkään kirjaa, ellei sellaisen kirjoittaminen tosissaan kiinnosta. Olen tosin melko varma, että jossain kohtaa inspiroiva aihe taas löytyy. Ehkä se voisi liittyä jotenkin Brasiliaan, mistä vaimoni on kotoisin ja

missä vietämme joka vuosi noin kuukauden verran aikaa. Haaveenani olisi kirjoittaa pitkää fiktiota, mutta se vaatii taustalleen pakottavan idean. Keskinkertaisia romaaneja on pallo pullollaan. Lisää ei todellakaan tarvita.

Bändien kaikkien aikojen top 3:ta Matti Riekki ei ryhtynyt edes yrittämään, mutta Type O Negative summaa miltei kaiken musiikista tarvittavan. Siihen on hyvä lopettaa tämäkin juttu.

Meikäläiset: 100-vuotiaan Raahen Seudun kunniaksi esittelemme vuoden aikana sata mielenkiintoista henkilöä Raahen seutukunnan alueelta Meikäläiset-juttusarjassamme. Mukana on niin nykyisiä alueella vaikuttavia ihmisiä, historiallisia henkilöitä kuin alueelta pois muuttaneita ja takaisin palanneita.