Elokuun ensimmäinen päivä on Marjatta Mikkolalle tärkeä päivä.
Silloin hän laskee tukkimiehen kirjanpitonsa viivat ja merkitsee ylös minkä verran on edellisen vuoden elokuun alusta tullut villasukkia kudottua.
Kohta on taas h-hetken aika. Mikkola veikkaa, että tämän kuluneen sukkavuoden saldoksi tulee 130 sukkaa. Jännetuppitulehdus pakotti pitämään taukoa kutomisesta.
Kirjanpito on vaikuttavan näköistä katseltavaa. Kesästä 2011 lähtien Mikkola on kutonut noin 1500 villasukkaa. Ennätysvuosi oli 2018–2019, jolloin syntyi 182 sukkaa.
– Olen kutonut aina. Se on minun harrastukseni. Jos joku ajattelee, että tähän menee rahaa, niin ainahan harrastuksista pitää jotakin maksaa, Mikkola toteaa.
Aivan jokaista lankakerää Mikkola ei joudu itse ostamaan. Lapset ja lapsenlapset tietävät, että lankakerä on aina kukkapuskaa mieluisampi lahja tai tuliainen.
Hän itse vie usein kutomisesta innostuneelle ystävälle tai tyttärelle sukkalehden mukanaan.
– Lapset ovat yhtä kovia kutomaan. Aina kun uusi sukkakirja ilmestyy, se on saatava. Ylöjärvellä asuva lapsenlapsikin innostui aikuisella iällä kutomisesta ja suunnittelee itse sukkamallinsa.
Mikkola on pannut merkille, että nuoriso on innostunut kutomisesta. Villasukka on kokenut eräänlaisen renessanssin, kun perinteistä sukankudontaa uudistetaan ja sukka saa yhä vaikeampia kuvioita ja lisäkoristuksia varteensa. On pitsiä ja ruusuketta ja taidokkaita kerroksia.
Taaksejääneen koronakevään aikana moni innostui ruuanlaitosta ja varsinkin leipomisesta. Lisääntynyt vapaa-aika ja kotona oleminen sai monen ottamaan myös kutimen käteensä.
Mikkola kutoo villasukkia nykyään etupäässä hyväntekeväisyyteen, ei myytäväksi.
Vuosien mittaan ovat muun muassa Merimieskirkko ja Ruukin vastaanottokeskus saaneet kassikaupalla sukkia Mikkolalta. Seurakunnan diakoniatyön kautta villasukkia kulkeutuu esimerkiksi suurperheisiin, joiden äideillä ei ole aikaa tai voimia kutoa.
Tuntemattomalle vastaanottajalle on Mikkolan mielestä helpompi kutoa.
– Merimieskirkolle kun kudoin sukkia, ajattelin, että joku eteläisen maan merimies saa sukat ja vie ne sitten kotiinsa, jossa vaimo ihmettelee niitä. Ei villasukkia toki joka maassa kudota.
Mikkola tietää osan moittivan hyväntekeväisyyteen kutomista, mutta hän ei tingi periaatteestaan:
– Jokaisella pitää olla varaa villasukkiin.
Kätevät pienet apulaiset hoitavat Mikkolan kotia sisällä ja ulkona. Piika-niminen robotti leikkaa tontin nurmikon ja Justiina-robotti imuroi huoneet.
Kutominenkin – varsinkin tämän mittaluokan – voisi sekin osaltaan rasittaa, mutta Mikkola keikauttaa itsensä niin mukavaan asentoon, että puikkojen kilkutus ei ota voimille. Jalat ylös ja kädet riittävän alas.
– Asennon pitää olla mukava, lepoasento. Katselen samalla televisiota, eikä niin jännää ohjelmaa olekaan, ettenkö nukahtaisi sen ääreen. Kun kudon, pysyn hereillä.
Kutominen alkaa aamukahvin jälkeen ja jatkuu pienillä tauoilla pitkin päivää. Kutominen on vaihtelevaa, välillä Mikkola ottaa vaativamman mallin ja välillä kutoo "hermojenlepuutussukat", joiden kanssa ei tarvitse laskea ja tihrustaa.
Aikoinaan lukuisissa yhdistyksissä toiminut Mikkola kokee kutomisen olevan hänen tapansa osallistua.
– Jotakin on tehtävä. Teen niin vähän muuta hyväntekeväisyyttä, että tällä korvaan sen kun en enää toimi yhdistyksissä.