Heidi Köngäs onnistui taas kerran järkyttämään lukijansa kyyneliin. Hän onnistui myös naurattamaan ja herätti kiinnostuksen Suomen historiaan.
Niin paljon kuin Suomen sisällissodasta ja itsenäisyyden alkuajoista onkin kirjoitettu, on tavallisen suomalaisen torpparinaisen elämä vielä melko tuntematon.
On Köngäs Pohjantähtensä lukenut ja monet muutkin teokset, mutta omalla pettämättömällä tyylillään hän piirtää henkilönsä niin tarkasti, että ne alkavat elää silmien edessä.
Tarinoita rakastavana kirjailijana ja taitavana elokuvaohjaajana Könkäällä on taito rakentaa elävää kuvaa luettavaan muotoon.
Luin kirjan liki yhdeltä istumalta. Muutama tunti siihen meni, mutta ei yhtään liikaa.
Aamulla unenpöpperössä herätessäni oli ensimmäinen ajatus, että uskallanko herätä uuteen päivään? Ovatko pienet lapseni vielä hengissä, vai ovatko he nääntyneet nälkään?
Tämä kuvaa sitä, kuinka Sandra alkoi elää minussa.
Liki saman aikakauden lapsena ja nuorena minun on helppo samaistua myös kertoja Klaaran rooliin, joka miettii ja tutkii mummonsa ja hänen aikalaistensa tarinaa.
Kirjassa on Sandran ja Klaaran lisäksi myös kolmas kertoja, Lyyti, Sandran käly, joka tuo kirjaan kiellettyä rakkautta ja erilaista, liikkuvaisempaa elämää, kuin mitä Sandra perheineen elää.
Kirja on suuria tunteita, se on rakkautta, vihaa, surua ja toipumista. Se on hämäläistä maisemaa, virkistävää ja puhdistavaa uintia järvessä, mutta myös kalmanhajuista, teloitetun vanhan miehen puhdistamista arkkuun.
Se on historian, mutta myös myötätunnon oppitunti. Kenenkään lapsen ei enää tänä päivänä saisi antaa raataa henkensä pitimiksi. Kenenkään naisen ei saisi joutua seksuaalisen hyväksikäytön ja häväistyksen uhriksi. Kenenkään pojan tai miehen ei pitäisi joutua tarttumaan aseeseen ääriliikkeiden hurmoksessa.
Ehkä meillä olisi jo aika antaa anteeksi, tai ainakin ymmärtää nuoren Suomen vaikea alku. Siihen tämän kirjan lukeminen antaa uuden mahdollisuuden. mahdollisuus.
